Juoksen hämärtyvässä metsässä otsalampun kirkkaan valokeilan avustamana. Edellisestä rastileimauksesta on kulunut jo tovi, enkä ole lainkaan varma, teinkö omiin taitoihini nähden viisaan reittivalinnan seuraavalle rastille. Tuttuun tapaani en anna tämän pienen yksityiskohdan turhaan vaivata mieltäni, vaan lisään vauhtia – asia, jota ulkopuolinen ei edes havaitsisi. Nyt mennään, pääasia on liike.
Milloin viimeksi olet haastanut itsesi ja työyhteisösi pohtimaan, miksi teemme asioita kuten teemme? Keväisissä organisaatioissa työtahti on tiukka. Ensimmäinen vuosineljännes on takana ja strategiset suunnitelmat ovat viimeistään tavoitekeskustelujen kautta saavuttaneet jokaisen työntekijän. Tiedämme tarkalleen, mihin tänä vuonna pyrimme, mistä onnistumisiamme mitataan ja mihin yhteinen matkamme lähivuosina tähtää. Meillä on paljon rutiineja ja toimintatapoja, joita olemme tehneet aina – niitä ei olekaan tarve kyseenalaistaa, koska “tämä on meidän tapamme toimia”. Silti emme osaa vastata siihen isoon kysymykseen: “what are we fighting for?”
Saatat ajatella, että kyllä osaamme ja perustella sitä oman tehtäväsi kautta. “Olemme olemassa asiakkaitamme varten”. Samanaikaisesti erilaiset mittarit asiakastyytyväisyydestä ja -kokemuksesta huutavat päinvastaista. Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Olisiko hyvä, että otettaisiin hetkeksi liike seis, sammutettaisiin lamppu, katsottaisiin ympärillemme ja yritettäisiin saada kiinni edes siitä, missä ihmeessä oikein olemme. Kuten suunnistuksessa, myös liike-elämässä olennaista ei ole vauhti. Väitän, että olennaista on kulkea yhdessä kohti tavoitetta. Jos teemme päivittäin rutiineja, istumme palavereissa, soitamme puheluita ja täytämme taulukoita ilman, että suunta on oikea, voiko sitä verrata pimeässä metsässä juoksemiseen vailla varmuutta oikeasta reitistä – määränpäästä puhumattakaan. Kun tähän lisätään vielä pyrkimys yhteisten tulosten saavuttamiseen, on yhtälö jo aika vaikea.
Kumpi on tärkeämpää, tehdä asioita oikein vai tehdä oikeita asioita? Uskoakseni ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja tehdä asioita päämäärän ollessa sama. Reittivalinnat voivat olla pidempiä, suorempia, jyrkempiä, vetisempiä tai mitä vaan. Toinen kiiruhtaa, toinen etenee kävellen. Johtamisen näkökulmasta se tarkoittaa, että meidän pitäisi kannustaa ihmisiä ajattelemaan, miten me yhdessä saavutamme tavoitteemme. Mistä vanhoista tavoista meidän on luovuttava? Mitä uutta meidän täytyy keksiä? Kuinka me tehostamme yhteistyötämme?
Kannustan ottamaan hetkeksi jalan pois kaasulta ja pohtimaan, miksi ja mitä varten organisaatiomme on olemassa. Kun omaan työhön liittyy selvä tarkoitus ja tehtävä, on sillä myös vahva yhteys työn mielekkyyden kokemiseen. Niin kauan kuin oma työ tuntuu merkitykselliseltä ja tärkeältä isotkin esteet ovat voitettavissa.
Juri Haverinen